Etukäteissurun ahdistavuus yllätti minut.

Suru voi olla erilaista menetyksen eri vaiheissa. Ja se on ihan normaalia.

Joskus sen vain tietää, että aikaa ei ole enää paljon jäljellä.

Tietää, että on pakko tehdä vaikeita päätöksiä.

Luopua.
Päästää irti.

Ja se on kamalaa.
K.a.m.a.l.a.a.

Kun kuolema ei ole vielä koittanut, kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Ainakin teoriassa.

Mieli alkaa jossitella.
Etsiä ratkaisuja.
Kehitellä tekosyitä.
Pelätä.

Teenkö oikean ratkaisun?
Miten selviän kaikesta?
Kuinka kamalaa kaikki tulee olemaan?
Voinko enää koskaan rakastaa toista?

Itse koin etukäteissurun ennen Perlan kuolemaa paljon ahdistavampana kuin surun kuoleman jälkeen.

Se oli eri tavalla tuskallista.

Rakkaan ystäväni, perheenjäseneni, sielunkumppanini Perla-koiran kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi puoli vuotta.

Yhdenkään aiemman eläinystävän kuolema ei ole ottanut näin koville. Luulin, etten selviä tästä.

Mutta nyt huomaan ajattelevani, että ehkä tästä kuitenkin selvitään. 💔